Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Taikamajakat-blogi. Kaikenlaista tarinaa majakoista ja majakkaharrastuksesta.

Lisätty 07.06.2019

Selkämerellä majakoiden koko kirjo, Lyökin pookista "lämpimään" Kylmäpihlajaan.

Nyt kun suomalainen helleaalto pukkaa hetkellisesti päälle, niin onkin oivallinen ajankohta kertoa Kylmäpihlajan majakkaretkestä, joka aikoinaan tehtiin varsin lämpimissä merkeissä. Hauska sattuma sinänsä, sillä paikka, jonka nimessä on ”kylmä” ei välttämättä tule ihan ensimmäisenä tuossa yhteydessä mieleen.

Minusta laivan liikkeelle lähtö on yksi majakkaretkien kohokohdista. Laiva irtautuu laiturista. Merimatka alkaa. Ilmassa on jännittävää odotusta. Kun sää vielä suosii, niin mikäs sen parempaa kuin nauttia merellisestä miljööstä ja luonnosta täysillä kaikilla aisteilla paatin puksuttaessa eteenpäin. Tuollainen onnistunut hetki osui kohdallemme, kun starttasimme Rauman Poroholmasta Kylmäpihlajalle.  Lauri fiilistelee vastaavissa tunnelmissa Taikamajakat -kirjani alussa:

Kepeät laineet läiskähtelivät laivan runkoa vasten. Aika ajoin vesilintujen terävät kirkaisut kantautuivat yli moottorin puksutuksen. Lauri kuunteli tuttuja ääniä ja silmäili kirkkaassa auringon valossa kylpevää maisemaa. Hän vilkaisi taakseen nähden sekä loittonevan rantaviivan että veneen perässä pirteästi pyristelevän kuohuvanan. Pienoinen tuulenvire väreili ilmassa. Yllättäen puhuri otti lisää vauhtia, ja Lauri tunsi kipakan pyyhkäisyn kasvoillaan. Hän hymyili leveästi henkäistessään raikasta meri-ilmaa.

Laivamatkalla Kylmäpihlajalle pääsee bonuksena bongaamaan Santakarin pookin. Myös Kuuskajaskarin linnakesaari osuu matkan varrelle. Kahdeksankulmainen hauskannäköinen puupooki on rakennettu vuonna 1857. Yksinäisellä autiolla luodolla nököttävä parikymmentä metriä korkea merimerkki näkyy kauas.

Selkämeren ts. entisen Rauman meren rannikkoseutu on sangen kiinnostavaa aluetta majakkaharrastajan kannalta. Siellä näkyy selkeästi majakoiden kehityskaari. Porin, Rauman ja Uudenkaupungin läheisyydessä kohoaa eri aikakausina rakennettuja majakoita ja valottomia tunnusmajakoita. Suoranaisena harvinaisuutena voi pitää Uudenkaupungin Lyökin pookia, joka on Suomen vanhin tunnusmajakka. Se valmistui sata vuotta aiemmin kuin Santakarin pooki eli vuonna 1757.

Mikä ihmeen pooki? Itsekin törmäsin sanaan pooki vasta majakkaharrastuksen myötä. Juurikin siinä yhteydessä, kun ensimmäisen kerran näin lehdestä jutun Lyökin pookista. Pooki (ruots. båk, engl. day beacon) tarkoittaa siis valotonta tunnusmajakkaa, joka toimii laivojen kulkua ohjaavana merimerkkinä päiväsaikaan. Pookeja pidetään aikalailla suomalaisena erikoisuutena, joita vähemmän näkee muualla maailmassa. Suomen rannoilla vielä olevat noin 30 pookia ovatkin ainutlaatuisia yksilöitä, sillä ulkomuodoltaan ja tyyliltään ne voivat poiketa paljon toisistaan. Kirjoittaessani Taikamajakoita oli alusta alkaen selvää, että majakkasankarien joukossa piti olla myös taikapooki, jolla oli oma tärkeä osansa tarinassa. Niinpä Pookinpesällä asustavan ikivanhan Ukkopookin esikuvina ovatkin jossain määrin olleet niin Santakarin kuin Lyökin pookit.

Varsinaiset valomajakat alkoivat saada Suomessa jalansijaa 1800-luvulla. Vanhimman valomajakan arvoa vuodelta 1814 (ensimmäiset rakennelmat paikalla jo vuonna 1753) pitää etelässä Saaristomerellä Utön maineikas majakka. Selkämerellä puolestaan varhaisten valojen joukossa oli Uudenkaupungin lounaispuolella komeileva Isokarin majakka vuodelta 1833. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin nousivat Porin tuntumaan valkoiset valotornit, Säpin majakka vuonna 1873 ja Kallon pikkumajakka vuonna 1903.

Perinteisten majakoiden rakentaminen hiipui 1950-luvulla. Kylmäpihlajan majakka ja luotsiasema valmistuivat viimeisimpien joukossa Rauman edustan ulkosaarelle vuonna 1953. Reilut 30 metriä korkea majakka poikkeaa arkkitehtuuriltaan aikalailla lajitovereistaan. Modernin oloinen kulmikas punainen torni valkoisine sivusiipineen muistuttaa kenties enemmän korkeaa kerrostaloa tai pilvenpiirtäjää kuin perinteistä majakkatornia. Tornin kyljessä on iso niin ikään valkoinen asuintalo. Aikoinaan tarvittiin tiloja niin majakkahenkilöstölle kuin luotseille. Koristeellisten yksityiskohtien aikakausi näyttää tuolloin olleen tyystin ohi majakka-arkkitehtuurissa ja pelkistetty suoraviivainen tyyli olleen päivän sana.  Nykyään rakennus toimii majakkahotellina, joten saaren eksotiikasta pääsee nauttimaan pidemmänkin kaavan mukaan.  Ei hassumpi vaihtoehto, esimerkiksi hääparille tai ulkomaisille vieraille!

Tornin laelle kannattaa totta kai kiivetä. Hikeä tosin yhdellä jos toisellakin pukkasi pintaan lämpimänä kesäpäivänä kahdeksan kerroksen jälkeen. Pieni vesihörppy juomapullosta virkisti kummasti jalan nousua kavutessa. Huipulla kiitos seisoi, ja tuuli viilensi ihanasti. Toisaalla horisontissa aaltoili aava meri ja toisaalla kaukana siinsi rannikon silhuetit. Saaren suojaisan idylliseen satama-altaaseen ja luodon melko karuun ja pensasmaiseen kasvustoon sai lintuperspektiivistä kokonaan uudenlaista ulottuvuutta verrattuna maan tasalla tallusteluun. Tosin sieltäkin löytyi jänniä arvoituksia. Epäillään jopa erään polun varrella olevan vanhaa (keskeneräistä?) kalliohakkausta. Mutta kiinnostaviin avainkysymyksiin kuka, mitä, miksi ja milloin ei taida vieläkään löytyneen vastauksia?

Kuvia Kylmäpihlajan majakkaretkestä on kuvagalleriassa!

Avainsanat: Lyökin pooki, Santakarin pooki, Kylmäpihlaja, majakka, Selkämeri, Rauma, Taikamajakat