Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Taikamajakat-blogi.

Lisätty 07.03.2021

Astu sisään majakkaan, kaksi ääripäätä.

Majakkatornissa piipahtaminen on aina kiehtova ja ainutlaatuinen kokemus, koska majakat ovat yksilöitä. Avaan tässä jutussa kokemuksia erittäin erilaisista majakkakäynneistä, ts. Sälgrundilla ja Kylmäpihlajalla. 

Suomessa on kymmeniä valomajakoita ja päälle vielä kymmeniä pookeja eli tunnusmajakoita, mutta iso osa niistä ei ole yleisölle saavutettavia. Monet uudehkot 1950-luvun jälkeen jo alun alkaen miehittämättömiksi rakennetut majakat ovat suoraan merenpohjaan juntattuja putkimaisia pohjamajakoita, joista ei juuri iloa ole majakkaharrastajan näkökulmasta. Ohi veneillessä ne on mahdollista ehkä bongata, mutta siinä se sitten onkin. Tietysti jos helikopterikyydin pystyy hankkimaan, niin voi reteästi laskeutua majakan huipulla olevalle ympyrätasanteelle. Toki kannattaa varmistaa ensin, että luvat siihen ovat kunnossa.

Muutamat Suomen vanhat perinteiset majakat ovat matkailukäytössä ja niille on säännöllistä risteilyliikennettä kesäaikaan. Joillekin majakkasaarille saatetaan järjestää yksittäisiä reissuja muutaman kerran kesässä tai kuljetus onnistuu muilla erikoisjärjestelyillä. Haaste näissä kohteissa voi kuitenkin olla se, että itse majakkaan ei pääse sisälle vaan komeutta voi ihailla vain ulkopuolelta. Väylävirasto (aiemmin liikennevirasto) sulki ison joukon majakoita muutama vuosi sitten turvallisuuskysymyksiin vedoten. Sittemmin joitakin on korjausten jälkeen avattu, mutta osan ovi on pysynyt kiinni yleisöltä. Pookit ovat puolestaan usein erilaisia puuhäkkyröitä tai kivirakennelmia, joten niihin ei ehkä ole edes mahdollista mennä sisälle.

Majakat ovat melko eksoottisia paikkoja. Tornit ovat kapeita ja mitä ylempänä ollaan sitä kapeampia.  Luonnollisesti niissä on runsaasti rappusia. Torniin pääsyä on tyypillisesti rajoitettu muutamaan henkeen kerralla ja näin asia on ollut jo ennen koronakauden rajoitusten aikaa.  Ihmiset tuppaavat jakautumaan portaiden suhteen kahteen ryhmään. Niihin, joita portaat kiehtovat ja niihin, jotka inhoavat portaita. Itse kuulun ehdottomasti ensimmäiseen ryhmään. Portaikot ovat monesti todella mielenkiintoisia jo ulkonäkönsä vuoksi ja tietysti majakan huipulle kiipeäminen on itsessään pieni seikkailu. Askelmat voivat olla hyvinkin pieniä sekä liukkaita, joten luistamattomat kengät ovat tornissa liikkumisessa ydinasia. Meren ja myrskyjen pieksämät kiviseinät huokuvat kosteutta ja kylmyyttä, mutta kesähelteellä jotkut rakennukset imevät itseensä lämpöä. Silloin hiki lentää helposti. Eduksi on jos ei ahdistu ahtaista paikoista ja kunto kestää ainakin reilun sadan tai jopa yli parin sadan askelman kiipeämisen. Huipulla ponnistelut palkitaan, sillä aavat näkymät ovat vertaansa vailla.

Kannattaa tarkistaa ennen kiipeämisurakkaa, kuinka ylös asti on lupa talsia. Joissakin majakoissa voi päästä kurkistamaan jopa ihan lyhtyhuoneeseen asti, mutta usein siinä on jo taiteilemista. Joskus vihoviimeiset askelet ovat mahdollisia vain tikapuita kapuamalla. Voisi suorastaan ihmetellä, kuinka notkeita, hoikkia ja miehiksi (tyypillisesti kai olivat miehiä) lyhyehköjä entisaikojen majakanvartijat ovat mahtaneet olla, koska kovin isokokoiset kaverit eivät olisi noihin ihan majakan huipulla oleviin tiloihin välttämättä aina mahtuneet.

Valitsin tähän juttuun kaksi majakkaa, jotka edustavat lajikirjonsa arkkitehtuurisia ääripäitä ja ovat leimallisesti oman aikakautensa edustajia.  Kaskisten Sälgrundin majakka vuodelta 1875 on perinteinen solakka pyöreä torni kun taas vuonna 1953 valmistunut Kylmäpihlaja Rauman edustalla henkii modernia suoraviivaisen kulmikasta rakennustyyliä. Molemmat rakennukset ovat punavalkoisia, mutta siihen yhtymäkohdat jäävät.

Sälgrundin torni on 25 metriä korkea ja siinä on 132 askelmaa. Torniin pääsee seikkailemaan omatoimisesti maksimissaan kuusi henkilöä kerralla. Holvikaarella somistetusta ovesta sisään kapeisiin kierreportaisiin astuessa tuntuu kuin lähtisi aikamatkalle menneisyyteen. Vanhat rakenteet kertovat omaa kieltään ajan kulumisesta. Seinärappauksen alta sieltä täältä pilkottaa esiin punaista tiiltä. Mitä kaikkea nuo ajan patinoimat seinät voisivatkaan kertoa menneistä tapahtumista!  Matkalla ylöspäin tulee kurkittua maisemia tornin ikkunoista. Jossain kohtaa korkeuksissa tie tyssää suljettuun oveen.  Harmillisesti huipulle pääsy on estetty. Yllätys se ei ole, koska se on kerrottu tiedoksi jo etukäteen. Kierreportaissa menomatka alaspäin menee lennossa. Koska ympäristön ihailu jää tässä tapauksessa majakasta käsin varsin rajalliseksi, kauniit merimaisemat kannattaa vielä katsastaa saarta kiertävällä luontopolulla ja rantakallioilla.

Kylmäpihlajan nelikulmainen majakkatorni on 31 metriä korkea. Siinä on 12 kerrosta ja 104 porrasta. Lisäksi sen kyljessä on kiinni iso kasarmimainen sivurakennus. Rakennuskompleksissa oli aikoinaan asuintiloja majakkahenkilöstön lisäksi myös luotseille ja kutterinhoitajille. Tornin portaikossa ei tunne sellaista salaperäistä vetovoimaa kuin perinteisten majakoiden vastaavissa, vaan kokemus on neutraali kuin kerrostalon käytävässä kulkisi. Huipulle kiipeäminen kuitenkin kannattaa, sillä ylätasanteella aukeavat hulppeat merelliset maisemat. Harvalla majakalla on niin esteettömät mahdollisuudet valokuvaamiseen. Monesti tornin huipulla tulee vastaan korkeita kaiteita ja lasiseiniä, jotka vaikeuttavat kuvien ottamista.  Mikäli haaveilee majakassa yöpymisestä, Kylmäpihlaja sopii siihen. Se toimii nykyisin kesähotellina, jonka majoitushuoneet sijaitsevat juurikin itse tornissa. Rakennuksessa on myös ravintola.

Lisää Sälgrundin ja Kylmäpihlajan majakkareissuista voit lukea aiemmista tämän blogin kirjoituksista. Olen julkaissut 24.7.2020 artikkelin Hyvä syy vierailla Suomen pienimmässä kaupungissa, Sälgrundin majakka ja  7.6.2019 tekstin Selkämerellä majakoiden koko kirjo, Lyökin pookista ”lämpimään” Kylmäpihlajaan.