Blogi

Taikamajakat-blogista löydät tarinoita majakoista, majakkaharrastuksesta sekä reissujuttuja. Joulukuussa vuonna 2018 ensimmäisen Taikamajakat-kirjan vanavedessä syntynyt blogi on uudistunut. Joitakin vanhoja blogitekstejä julkaisen osittain päivitettynä uudestaan, varsinkin kiinnostavimpia matkakertomuksia. Mukavia lukuhetkiä uudistuneen blogin parissa!

Juttu on aluperin julkaistu 3.1.2019. Se kertoo Isokarin majakkaretkestä noin kymmenen vuoden takaa. Isokarin majakka on peruskorjattu vuonna 2020.

 

Joululahjakääröistä paljastunut Isokarin pienoismalli oli pitkään puuttunut majakkakokoelmastani, vaikka kävimme paikassa jo muutama vuosi sitten. Tuolloin en vielä ollut aloittanut majakkakirjan kirjoitusta. Näin jälkikäteen arvioiden Isokarin vierailusta on kuitenkin jäänyt mielen ja muistin sopukoihin useita asioita, joita myöhemmin olen ammentanut Taikamajakoita kirjoittaessani.

 

Isokarin majakkasaari kuuluu Kustavin kuntaan ja Selkämeren kansallispuistoon. Se sijaitsee noin 24 km päässä Uudenkaupungin lounaispuolella, ulkosaaristossa ulapan keskellä. Siitä huolimatta saaren luonto on sangen monimuotoinen ja vehreä.

Taannoinen retki Isokarille lähti käyntiin tavanomaisen majakkaretken tavoin aamuvarhaisella perheen, varusteiden ja eväiden autoon pakkaamisella. Sopivan kerrospukeutumisen merkitystä majakkaretkellä ei kannata aliarvioida. Sää voi yllättää puoleen jos toiseen, varsinkin matkan määränpään ollessa satojen kilometrien päässä. Pitkälle automatkalle saatan ottaa mukaani jokaiselle majakkaharrastajalle sopivan tuhdin tietopaketin, nimittäin Seppo Laurellin upean kolmikielisen kuvitetun teoksen Suomen majakat-Finska fyrar-Finnish Lighthouses (Nemo). Minulla on kirjan kahdeksas painos vuodelta 2011, ensimmäinen painos lienee tehty jo 1999. Kirja on kookas ja, se kattaa yli 350 sivua, joten kyseessä ei tosiaan ole mikään taskussa tai repussa kulkeva matkaopas. Siinä on kuvattu yli 50 Suomen majakan historiaa ja vaiheita sekä lisäksi mukaan on päässyt joukko tunnusmajakoita, majakkalaivoja ja loistoja.  

 

 

Uudenkaupungin vierassatamassa hyppäsimme viimein vanhan puisen purjelaivan Mary Annin kyytiin, ja merimatka kohti Isokaria alkoi. Tuuli oli verkkainen, joten matka eteni maltillisesti. Söimme lohisoppaa, ja merellinen miljöö oli miellyttävä, mutta paikoin näkyi myös merimetsojen tuhoamia luotoja ja saaria. Ne pysäyttivät samalla tavoin kuin Laurin Taikamajakat -kirjassa:

”Voi, mikä Metsonperä!” hän voihkaisi ja vilkaisi Villeä. ”Se menee vain pahemmaksi päivä päivältä”, toinen totesi yhtä tyrmistyneenä. Pienen saaren luonto oli tuhoutunut, koska mieletön määrä vesilintuja majaili siellä. Paljaat puiden rungot sojottivat toimettoman synkkinä ja surkeina kohti korkeuksia. Viekkaat vaanijat väijyivät värittömän metsikön yläpuolella luoden vaisun varjon hehkuvaan kesäpäivään.

 

Seilasimme yhä kauemmas ulkosaaristoon. Lopulta majakka alkoi häämöttää. Tunnelma oli kuin Taikamajakoissa:

Matkustajat liikehtivät levottomasti laivan kannella. Yksi jos toinenkin yritti löytää kunnon katselupaikan. Kamerat räpsyivät kiihtyvään tahtiin. Hahmo piirtyi horisonttiin himmeän harmaana. Se kohosi saaren keskellä yksin korkeuksissaan, sillä puut eivät pystyneet pinkomaan sen perässä. Mitä lähemmäs laiva liikkui, sitä vahvemmiksi värit ja ääriviivat voimistuivat. Kirkkaana kesäpäivänä sen majesteettinen kauneus loisti vertaansa vailla.

 

Rantautumisen jälkeen lähdimme kävelemään oppaan johdolla kohti saaren sisäosassa sijaitsevaa Pohjanlahden korkeinta majakkaa. Liikuntaa tuli mukavasti, ja hyvät kengät olivat tarpeen, sillä maasto oli poimuilevaa. Todellakin, panosta kenkiin majakkareissuilla!  Matkalla törmäsimme Isokarin lampaisiin, jotka ottivat vieraat hyvin vastaan. Perheiden pienimmät olivat innoissaan. Sitten olimmekin jo komean vuonna 1833 valmistuneen punavalkoisen majakan juurella. Majakka on Liikenneviraston omistuksessa ja monista muista majakoista poiketen yhä toiminnassa oleva merenkulun turvalaite.

 

Suomen majakat -kirja kertoo Isokarin vaiheista muun muassa, että majakka oli alun perin keltainen, ja välillä se on ollut myös mustavalkoinen. Sen on suunnitellut luotsimajuri Gustaf Brodd. Piirustukset tarkasti yleisten rakennusten intendentti Carl Ludvig Engel, joka vielä kaunisti majakkaa sijoittamalla tornin alaoven päälle juhlallisen kreikkalaismallisen päätykolmion. Vau! Kolmio kuitenkin katosi vuonna 1933 tehdyn peruskorjauksen yhteydessä.  Isokarin majakan korkeus merenpinnasta on 49,4 m ja korkeus maanpinnasta 37 m.

 

 

Huipulle päästäkseen joutui kipuamaan noin pari sataa askelmaa, mutta se kannatti. Aavat näkymät aukesivat majakan laella, ja sieltä oli mukava myös kurkistella majakan pihapiiriä vanhoine majakanvartijoiden asuinrakennuksineen. Löytyykö Taikamajakoista samaa henkeä? Harmaa hämärä leijaili jo Usvakarin yllä. Lähtöön menee vielä hetki, Lauri arveli töllistellessään rantatörmällä. Silloin hän näki tytön häviävän majakkamestarin talon taakse.

 

Monille majakoille sodat ovat olleet vaarojen paikkoja. Niitä on haluttu tuhota myös omin voimin ennen kuin ne kauas näkyvinä maamerkkeinä johdattavat viholliset satamakaupunkeihin. Talvisodan aikana myös Isokari päätettiin räjäyttää ja sen seiniin ehdittiin jo porata aukkoja räjähdysaineita varten.  Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, mutta umpeen muuratut aukot ovat vieläkin olemassa tornissa.

Myös Taikamajakoissa on kohdattu vastaava tilanne:

Useita kymmeniä vuosia sitten Suiston ja sen pohjoisen kauppakumppanin välit olivat tulehtuneet pahasti. Kaupunkilaiset olivat pelänneet, että Mahtisilmän hulppea torni antoi viholliselle liian helpot koordinaatit, mikäli se aikoi iskeä ilmasta käsin. Niinpä meriministeriö oli päättänyt räjäyttää majakan maan tasalle.

Majakat ovat ainutlaatuisia yksilöitä ja juuri se tekee majakoiden bongailusta erityisen mielenkiintoista.